Hiljaisuus.

Kuunteleminen on jotain, mitä meille opetetaan jo lapsena. Jotkut onnistuvat siinä paremmin kuin toiset. Minä olen niitä toisia. Mutta olen aikuisena kyllä ymmärtänyt kuuntelemisen tärkeyden. Mitä enemmän kuuntelin opetusta, sitä vähemmän tunnuin osaavan. Sama pätee lukemiseen, mitä enemmän opin kirjoista, sen vähemmän tajusin tietäväni. Se oli ahdistavaa. Jossain vaiheessa tuo tunne sai minut lopettamaan. Tuntui, etten minä mitenkään voi ymmärtää tätä kaikkea. Turhauduin.

Sitten jonkin johdatuksen kauttaa ymmärsin, mitä todellinen kuunteleminen on. Se ei olekaan sitä, että keskittyneesti kuuntelet ihmisten puhetta, uutisia, opetusta, tai esimerkiksi kollegojen neuvoja. Ei ollenkaan. On toki hyvä keskittyä kuuntelmaan lähimpiään, koska on todella ärsyttävää, kun ihminen teeskentelee kuuntelevansa, mutta todellisuudessa ajattelee muita asioita. Tasavertaisen ärsyttävä on ihminen, joka ei edes teeskentele kuuntelevansa, vaan puhua pälpättää taukoamatta. Ei se ole sattumaa, että ihmisellä on kaksi korvaa ja vain yksi suu. Kommunikaation pitäisi toimia samassa suhteessa. Pitäisi kuunnella enemmän kuin puhua. Joten tietenkin kuunteleminen on tärkeää, myös jokapäiväisissä kohtaamisissa. 

Mutta vieläkin tärkeämpää on kuunnella silloin, kun ei kuulu mitään. Kun on täysin hiljaista. Huomasin, että vain kuuntelemalla hiljaisuuttaa voi kuulla sen, mikä on itselle parasta. Joku on sanonut, että silloin ymmärtää totuuden asioista. Se voi olla hyvinkin pelottavaa. Itse välttelin pitkään hiljaisuutta. Se oli ahdistavaa, sillä silloin todella kuulin omat ajatukseni. Joutui ajattelemaan sellaisiakin asioita, jotka mieluiten vain painaisi pimentoon. Ja silloin tiesin heti, kun toimin vastoin omia arvojani. Vakuutin itselleni pitkään, että joskus vain pitää tehdä asioita joista ei pidä. Velvollisuudentunteesta. Sellainen ajattelu on minuun kasvatettu jo lapsena, syyllisyydentunteen seuraksi. Mutta sehän ei ole totuus ollenkaan.  Ei ainakaan se, jonka kuulin heti, kun pysähdyin kuuntelemaan. 

Tuntuu, että olen nyt jonkinlaisessa välivaiheessa. Muutoksessa. Ja hiljaisuus on tärkeä osa sitä. Olen tässä vielä lapsen kengissä, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Niinpä aina silloin tällöin - nykyään yhä useammin - minä sammutan kaikki äänet ympäriltäni ja vain istun hiljaisuudessa. Kuuntelen sisäistä ääntäni. Se tietää heti miten voin, mikä ahdistaa ja miten pääsen siitä eroon. Hiljaisuuden voima on aivan uskomaton.

Alku.

Olen henkisen kasvun opiskelija moniulotteisessa elämänkoulussa. Se on vaativin koulu jonka tiedän, opiskelu kestää vuosia, missään ei ole valmiita vastauksia, ja tästä koulusta ei edes valmistuta koskaan. Aina tuntuu löytyvän uusi kurssi ja uusi koe läpäistäväksi.

Luulen päässeeni sille luokalle, jossa on jo jonkinlaista ymmärrystä. Olen lukenut paljon kirjoja, matkustanut ja etsinyt vastauksia. Olen myös löytänyt vastauksia, joskus pettynyt, joskus yllättynyt. Suurimmaksi osaksi positiivisesti. Elämä on ihmellistä, ja mitä enemmän tarkkailee asioita ympärillään, sitä helpommin sen kauneuden huomaa.

Aloitin tämän blogin, jotta voin kertoa kaikista niistä asioista, joitka vielä opin tällä matkallani. Antaa vinkkejä niille, jotka vielä etsivät suuntaansa, ja saada opastusta niiltä, jotka tietävät enemmän. Uskoisin, että tuohon jälkimmäiseen ryhmään kuuluu huomattavan paljon ihmisiä. Ja siksi toivon, että otatte kantaa asioihin, mihin tahansa. Kaikki voivat kommentoida, kysyä ja neuvoa, ehdottaa aiheita tai kirjoja luettavaksi. Arvostan jokaista kommenttia ja vastaan kykyjeni mukaan.