Oma huone.

Ystäväni nauroi minulle, kun kuvailin majataloa hänelle. Tai ei hän niinkään nauranut sille ajatukselle, vaan tavalleni lähestyä tätä asiaa. Minä tiedän jo tarkasti minkälaisia asioita majatalossa on. Kuten sen, että jokainen huone on erilainen. Kaikki huoneet ovat erivärisiä. Oman makuuhuoneeni seinät ovat siniset. Siellä on sänky, jossa on valkoinen päiväpeitto ja paljon valkoisia tyynyjä, ja tietysti Topi-koira. Ikkunoiden edessä on puiset luukut ja valkoiset harsoverhot. Huoneessani on yksi iso vaatekaappi, lipasto, pieni kirjahylly kiinnitettynä seinälle, sekä kirjoituspöytä. Yöpöytäni on valkoinen vanha tuoli. Huoneessa on korkea sermi näköesteenä ovelle, kaksi peiliä ja naulakko. Vähän pinkkiä ja viininpunaista, paljon valkoista, sinistä ja tumman puuta, kaikki sulassa sovussa. Lattiat ovat harmaata lankkua. Lankut ovat mukavat jalkojen alla, mutta käytän silti muutamia vaaleita mattoja.

Siinä se nyt sitten on, oikea kotini. Tietysti koko majatalo on kotiani, mutta tuo on se tärkeä piilopaikkaosuus. Yksityisalueeni. Minä tarvitsen sellaisen. Luulen, että jokainen tarvitsee. Minä jo näen ja tunnen tuon kaiken. Se on oikeastaan ihan helppoa, sillä minulla on jo nyt muutama noista luettelemistani asioista. Näen ne edessäni. Joten näen ne myös visiossani. Se helpottaa huomattavasti.

Jokaisen huoneen ovessa on kyltti, johon kirjoitetaan aina asukkaan nimi, vaikka vain yhdeksi yöksi. Ovissa ei tarvitse olla lukkoja, sillä minun majatalossa me kunnioitamme toisiamme. Toisen huoneeseen ei luvatta mennä. Voisi kuvitella, että minulla ei ole enää mitään syytä luottaa ihmisiin näiden muutaman vuoden perusteella. Mutta aion ajatella ja toimia täsmälleen päinvastoin. Olla yhä vain avoimempi, luottaa hyvään ja rakastaa kaikkia enemmän. Menneillä ei ole merkitystä, ainoastaan tällä hetkellä on. Näytän katkeruudelle pitkää nenää. Sellaista koko sydämestä rakastavaa nenää.

Topi ja yöpöytätuoli.