Syntymiä.

Ystäväparille syntyi vauva. Se sai minut miettimään. Ei niinkään lasten hankintaa, niin kuin usein ihmisille käy näissä tilanteissa, vaan tuota syntymistä. Minulta kysyttiin vähän aikaa sitten, että miksi en vietä syntymäpäivää. Kyllä minä sitä vietän, mutta en varsinaisesti juhli. En minä juuri juhli muutakaan, mutta varsinkaan tätä. Ja varsinkaan sillä perinteisellä tavalla. Tiedän, että olen itse valinnut vanhempani, ja että siihen on hyvä syy. (En vielä kyllä tiedä tuota syytä, mutta sitä varten täällä ollaan, opettelemassa asioita, jotta syy selviäisi.) Syntymäpäivä on yhden oppimisajanjakson alku.

Minä tulin tänne auttamaan muita. Oletettavasti valitsin vanhempani, koska minun piti oppia nopeasti pärjäämään omillani. Kokea asioita, jotka tekevät minusta vahvan, mutta samalla säilyttää oma herkkyys. Molempia oppeja on testattu, paljon. Vuosia kaikki heitti ihan häränpyllyä. En oppinut mitään, koska en edes yrittänyt. Vastustin kaikkia niitä omia tuntemuksia, jotka ohjasivat minua oikeaan suuntaa. Kuuntelin enemmän ulkoisia ääniä ja seurasin niitä vääriin suuntiin. Mutta se oli silloin. Nyt minä annan itselleni anteeksi. En tiennyt paremmasta. Luulin, että muita kuuluu totella. Nyt tiedän, että itseä kuuluu totella. Tämä on juuri niin yksinkertaista. Olen oppinut ja se on huippuhyvä asia. Sitä tässä siis harjoittelen päivittäin lisää.

Kuten sanottu, minä en niinkään juhli syntymäpäiviä. Mutta laitoin tänään työkaverille (toiseen maahaan) sähköpostilla onnittelut ja sain tietysti kiitosvastauksen. Hän sanoi jotain mikä jäi vaivaamaan... Ihanaa, kun on yksi päivä vuodesta, jolloin itseä hemmotellaan. Onhan se tavallaan totta, silloin saa lahjoja ja huomiota. Mutta eikö sitä pitäisi olla tuollainen päivä joka päivä? Miksei sitä voisi olla itselleen hyvä aina? Enkä nyt tarkoita lahjojen ostelua, mutta hemmottelu voi olla ihan muutakin. Hetki omaa aikaa, vaahtokylpy, rauhallinen kävelylenkki pimeässä lämpimässä illassa, tai aamukahvi parvekkeella lauhaa pakkasta hengitellessä, laatuaikaa lemmikin kanssa. Minulle hemmottelu on juuri tuota, omaa aikaa. Jollekin toiselle se voi olla ystävien seura. Ei sellaista saisi rajata vain yhteen päivään.

Hyvä tässä on puhua, olen ollut maailman huonoin tekemään noin. Mutta opettelen. Minun on nyt pakko tehdä elämänmuutos. Aloitin tuon projektin, mutta se on tosi rankkaa. Teen silti parhaani joka päivä. Se on niitä pieniä asioita, johon asennoituu eri tavalla. Joku valittaa siitä, kun ei ole mitään hyvää teetä. Toinen voi iloita siitä, että toimistolla on teetä ihan ilmaiseksi, ja siitä voi nauttia milloin haluaa. Itse iloitsen siitä, että tänään teeni maistui aivan erityisen hyvälle.

Vaikka syntymäpäivää en juhli, minä pidän Perhosjuhlat silloin, kun siihen on riittävän suuri syy. Syy voi olla mikä tahansa merkityksellinen asia. Jotain mikä tuntuu saavuttamisen arvoiselta, jopa minusta. Ja rehellisyyden nimissä on nyt sanottava, että olen järjestänyt vasta yhdet Perhosjuhlat. Mutta suunnittelen jo seuraavia. On sen aika.

Perhosjuhlat ovat tavallaan myös eräänlainen uudelleensyntyminen. Siitähän se koko ajatus lähti. Koteloiduin talveksi ja keskityin tavoitteeseeni, ja sitten keväällä minusta tuli valmistumisen myötä uusi upea perhonen. Tämä oli siis alun perin vitsi, mutta tarkemmin mietittynä idea oli kyllä aika loistava. Se oli rästihommien hoitamista ja ryhdistäytymistä, jonka seurauksena valmistuin elämäni rankimmasta koulusta. Syksyllä koteloiduin ja tein suunnitelman. Sitten toteutin suunnitelmaa säännöllisesti. Ja keväällä juhlin. Tuo on ensimmäinen (ja toistaiseksi viimeinen) kerta, kun olen saavuttanut jotain pelkästään sitkeydellä ja omalla toiminnalla. Useimmiten olen ollut vain onnekas.

Enkeleitä, onko heitä...

Olen nyt koittanut sisäistää enkeli-kurssin oppeja, vaikka pikkuisen se on ollut haastavaa. Minä en edelleenkään pidä sanasta "enkeli" koska se ohjaa ajatteluni kirkkoon. Käytän mieluummin sanaa henki tai henkiolento tai henkilö. Vaikka kyse ei olekaan ihan samasta jutusta, niin maallikolle se on ihan yksi ja sama mistä tämä hörhö puhuu. Itse kuitenkin tiedän ketä ajattelen ja kenelle toiveitani lähettelen. Ja nykyään ei ole enää ollenkaan vaikeaa sanoa enkeli - tai ainakaan niin vaikeaa kuin ennen.

Yksi juttu on tullut hyvin selväksi: Pyydä apua. Tänään tulin bussilla kotiin, oli jo kamala nälkä ja kaikki se kävely väsytti. Päätin käydä ruokaostoksilla siellä omassa korttelissa, koska en jaksanut Sliemasta kantaa kauppakasseja. Kun olin jo tovin harhaillut siellä sokkeloisessa korttelissa etsimässä sitä perkeleen kauppaa, jota en taaskaan millään löytänyt, kiukku oli jo ottamassa vallan minusta. Niinpä päätin pyytää apua. Nyt se kauppa tänne heti! Jatkoin matkaani, ja ihan pian näkyikin joku pieni kauppa. No ei tuo kauppa! Ihan väärä. Haluan sen kaupan jossa yleensä käyn, missä helvetissä se voi olla!? Auttakaa nyt perkele. Tiedän kyllä, ettei niille apujoukoille kannattaisi kiukutella, mutta siinä vaiheessa oli jo pinna niin kireällä, että se tuntemusten vaihtaminen rakkaudelliseen oli vaikeaa. Pysähdyin heti, kun tajusin kiroilevani henkiolennoille. Tiesin, että omat tuntemukseni vain rampauttavat minut, ja määrittävät seuraavat tulevat tuntemukseni, joten oli ehdottomasti saatava tuo negatiivisuus käännettyä positiiviseksi. Suljin silmät ja hengitin syvään. Se helpottaa aina. Ja kun taas katsoin jalkoihini, varpaiden edessä oli nuoli. Kirkkaanvihreä nuoli maahan maalattuna. What...? Lähdin nuolen osoittamaan suuntaan. Sitten löytyi toinen nuoli, ja vähän matkan päästä kolmas. Ja ihan heti sen jälkeen yhden kulman takana oli se etsimäni kauppa. Lievästi sanottuna olin hämmentynyt.

Kauppa oli kuitenkin kiinni. Voi ny helevetti... Aluksi otsakikkeli kasvoi niin suureksi, että se painoi jo pääni maata kohti, mutta sitten tajusin mitä juuri tapahtui. Pyytämällä tosiaan saa mitä haluaa. Pyysin kauppaa ja minut johdettiin kauppaan. Ihan itse en halunnut mennä sinne, vaan väkisin halusin etsiä sen toisen paikan, joka oli ennestään tuttu. Tämän jälkeen sain apua myös sen tutun kaupan löytämiseen. Mutta jos olisin heti vain mennyt siihen auki olevaan kauppaan, joka minulle näytettiin ensimmäisenä, olisi maha täyttynyt huomattavasti aikaisemmin. Lasketaan tämä nyt sitten päivän opiksi.

Jossain siellä enkelikurssin osiossa sanottiin, että yksi merkki näiden auttavien enkeleiden läsnäolosta on valkoiset höyhenet, jotka ilmestyvät kuin tyhjästä. Ajattelin silloin, että mitä hullutusta tämä nyt taas on? Eihän hyöheniä noin vain ilmesty. En muista koskaan nähneeni sellaisia. Mutta vaikka en ole niitä nähnyt, niitä kyllä on. Nykyään jostain leijailee valkea höyhen eteeni tosi usein. Tänään niitä tuli kolme. Toki voit nyt sanoa, että sitä vain huomaa enemmän sellaista, johon tietoisesti kiinnittää huomionsa. Ja olet aivan oikeassa. Mutta eihän se silti poista sitä tosiasiaa, että ne henkilöt ovat olleet mukanani aikaisemminkin, en vain ole merkkejä katsellut... Tämä on nyt sitä tomaatin eritavalla lausumista.

Joka tapauksessa, minusta on mukava oppia tästä aiheesta lisää. Ajatella, että mukanani todellakin on henkihahmoja, jotka auttavat. Koska kaikki apu on tarpeen, sen verran huterasti tämä minun toiminta yleensä sujuu. Elämä on oppimista ja kokemista. Ja hyvä niin.

Peili.

Luin jo vuosia sitten peilityöskentelystä. Sillä voi parantaa elämänsä. Minusta se on aika paljon luvattu. Otin selvää aiheesta ja harjoittelin. Uskoin siihen täysin, vähän aikaa. Nyt vuosien jälkeen se sama ajatus tuli jostain muualta vastaan, vähän eri tavalla. Mutta tuo peili. Se on tehokas työkalu. Oletko kokeillut? Suosittelen.

Peilityöskentely on varmasti tehokkain harjoitus, jota olen koskaan tehnyt. Samalla vaikein ja inhottavin, mutta myös vaikuttavin. Kerron nyt miten se toimii. Tai oikeastaan minulla ei ole hajuakaan siitä miten se toimii, mutta kerron miten helppoa se on. Se sinun osuus, mitä pitää tehdä.

Mene seisomaan peilin eteen, katso itseäsi syvälle silmiin ja sano "minä rakastan sinua". Siitä se alkaa. Kuulostaa typerältä, mutta tuntuu ahdistavalta. Ensin naurahdat kiusaantuneesti. Sitten joko luovutat tai yrität uudestaan. Ensin se helpottuu vähän, kun tottuu kuulemaan nuo sanat, joita tuskin koskaan sanoo ääneen edes toiselle. Mutta sitten se alkaa vaikuttaa, viiveellä kuin alkoholi. Nousee pala kurkkuun. Kun omat silmät katsovat takaisin peilistä, on aika turha koittaa minkäänlaista kieroilua. Sitä voi helposti valehdella itselleen monessa asiassa, mutta ei enää peilin edessä. Sitä joko hyväksyy kaiken tai sitten ei. Oma valinta. Mutta jatko on sitten myös ihan sen oman valinnan mukainen. Sitä joko pääsee eteenpäin ja paranee tai sitten ei.

Tätä täytyy jatkaa jonkin aikaa, ennen kuin sen hienouden ymmärtää. Peilin edessä voi antaa anteeksi menneitä, itselleen ja muille. Voi kertoa mistä kaikesta itsessään pitää, mitä arvostaa ja mistä asioita on ylpeä. Ja kun yksi aamu huomaat, ettei näiden asioiden sanominen tuota enää minkäänlaisia ongelmia, että tämä on enemmänkin tapa kuin harjoitus, olet jo päässyt aika pirun pitkälle. Voit onnitella itseäsi myös siitä.

Haaste.

Olen etsinyt itselleni täydellistä Universumiboxia. Tämä on sinänsä vähän kornia, että minä itse tein niitä purkkeja Suomessa, ihan myytäväksi, ja sitten kuitenkin olen itse ilman sellaista. (Suutarin lapsi ja palelevat varpaat.) Olen myös samaan aikaan miettinyt, että mitähän minä laittaisin tuohon ostamaani peltiseen teepurkkiin, koska laitoin ne teepussit lasiseen purkkiin tuonne ikkunalaudalle. Niin. Tällaista tosiaan pohdin ihan useamman päivän ajan.

Aika moni on ihmeissään ja vähän vaivihkaa ilmoittanut, että "Se sun ihmepurkkis muuten toimii..." Tottakai se toimii! Siitä ei ole epäilystäkään. Ja olen aivan älyttömän onnellinen, että purkkini ovat toteuttaneet niin monen ystäväni monta toivetta. Ja ihmetyttää, etten ole itse oikein osannut sitä hyödyntää. Mutta nyt minulla sentään on se purkki. Tilapäinen teepurkki, kunnes saan tehtyä sellaisen oikean. Laitoin sinne heti toiveen, että löytäisin täydellisen Universumiboxin. Ja kuinka ollakkaan. Ei mennyt kuin pari päivää ja löysin täydellisen purkin. Tämä on nyt se "the purkki".

Minun elämänfilosofian mukaan me rakennamme kaiken olevan ajattelun ja tuntemisen avulla, joten tämä aihe osui aika lähelle myös sitä. Koska mitä enemmän ymmärtää miten jokin toimii, sitä helpompi se on hyödyntää. Muistin mainoksen vuosien takaa. Aivan loistava esimerkki siitä, miten ihminen itse vaikuttaa ajattelullaan elämäänsä. Kun keskittyy johonkin yhteen asiaan, sen näkee helpommin. Esimerkiksi jos nainen haluaa kovasti tulla raskaaksi, möhömahoja tulee vastaan joka paikassa. (Vaikka oletettavasti raskaana olevien määrä ei ole sillä hetkellä sen suurempi kuin muulloinkaan, siihen vain kiinnittää huomiota helpommin.) Sama pätee ihan kaikkeen. Kun keskittyy löytämään punaisia asioita, niitä näkee kaikkialla. Mutta vaikka sinistä olisi ihan yhtä paljon, sitä ei huomaa, koska siihen ei kiinnitä huomiota. Tein muutamia testejä ja totesin teorian toimivan.

Mutta entäpä, jos tässä ei olekaan vielä koko totuus. Jätin nyt nimittäin täysin huomiotta energian ja vetovoiman. Epäilemättä kiinnitämme huomiota asioihin joihin keskitymme, mutta mitä jos samalla myös vedämme niitä puoleemme? Haluan testata sitäkin. Päätän tässä ja nyt, että seuraavat 24 tuntia minä kiinnitän huomiota kaikkeen ihanaan ja kauniiseen ja positiiviseen. Se on missioni, haluan nähdä sen kaiken. Uskon, että aivoni tottelevat tätä käskyä ja mieleni on kovin positiivinen koko tuon ajan, koska olen ohjelmoinut ajatteluni siihen suuntaan. Olen myös varma, että olemalla positiivinen ja tuntemalla itseni onnelliseksi, vedän puoleeni asioita, jotka tekevät minut enemmän onnelliseksi.

Tätä on tietysti vaikea todistaa. Tuohon ensimmäiseen päätökseen saan vastauksen nopeasti. Huomenna tähän samaan aikaan 24 tuntia on mennyt ja tiedän miten kävi. Sen sijaan tuon vetovoiman kanssa menee paljon kauemmin. Tulokset alkavat näkyä vasta noin kuukauden kuluttua - olettaen, että pidän tätä kokeilua yllä koko sen ajan. Toisin sanoen, ei riitä, että testaan 24 tuntia, minun täytyy testata tätä koko kuukausi. Se on minulle vaikeaa, koska olen hieman kärsimätön ja minulla ei ole minkäänlaista itsekuria. Mutta. Aion yrittää. Olet tervetullut kokeiluun mukaan!

70-luku.

I wonder... Löysin leffan Searching for Sugar Man ja tykästyin. Minulla on hämmentävän voimakas tunneside 70-lukuun. On ollut aina. Ja tämän ajatuksen taustalla on taatusti jotain. Jos tuntee voimakkaasti jotakuta asiaa tai ihmistä kohtaan - huolimatta tunteesta, se voi olla sekä hyvää että pahaa - tuon tunteen taustalla saattaa olla jokin kytkös entiseen elämään. (Esimerkiksi, minulla on täysin selittämätön pelko purjeveneitä kohtaan, mutta samalla suunnaton rakkaus veteen. Se on minulle merkki menneisyydestä.)

Olen selvästi elänyt 60-70-luvun vaihteessa elämieni parasta aikaa. Uskon, että olin onnellinen, mutta syystä tai toisesta aikani loppui kesken, vaikka en ollut vielä valmis lähtemään. Tulin jatkamaan oppejani tänne uudelleen, mutta en koskaan oikein saanut kiinni siitä tunteesta... Luulen, että se jäätävä ahdistus, joka minulla on ollut mukanani melkein koko elämäni, on ollut merkki juuri tästä. En vain koskaan sitä ymmärtänyt sellaisena. Merkkinä väärästä suunnasta tai väärästä seurasta tai mistä nyt ikinä. Alkoholilla saa kyllä näppärästi ne tunteet ja ajatukset hiljennettyä, mutta vain tilapäisesti. Ja tämän voin sanoa ihan tässä elämässä tulleen kokemuksen syvällä rintaäänellä.

En  ollut koskaan kuullut tuosta Rodriguezista (Sugar man tähti), mutta se ei suinkaan ole ainoa menneisyyden aarre. Henkilökohtaisesti minulle tärkein 70-luvun juttu (syntymäni ohella) on kirja Seth speaks, joka on kirjoitettu vuonna 1971 kanavoidun tiedon pohjalta, Jane Robertsin kautta. Löysin sen muutama viikko sitten. Täytyy sanoa, että tuo teos on vaativa. Pitää todellakin olla kova halua ymmärtää teksti, että siihen pääsee sisälle. Olen kuunnellut äänikirjaa joka aamu, kun kävelen noin tunnin ja vieläkin tuntuu, että joka kerta sieltä tulee jotain uutta. En ole vielä alkuunkaan ymmärtänyt sitä kaikkea, mutta olen kuin addikti. Haluan vain lisää. Jos olet lukenut tätä blogikirjoitusta näin pitkälle, voin ehdottomasti suositella kirjaa sinulle. Selvästi olet hurujen tiellä. (Äänikirjaversio.)

I'm coming out.

"Kirjoita taas sitä hippiblogia" sanoi huruystäväni kesällä. Olihan se mielessä monta kertaa, mutta silti täällä ei ole tapahtunut mitään melkein vuoteen. Se ei suinkaan ole merkki siitä, ettei minulle olisi tapahtunut mitään. Päinvastoin. Tuntuu, että olen jatkuvasti ajautunut tilanteisiin ja tapahtumasarjoihin, jotka suorastaan vaativat palstatilaa täällä. Asun nyt Maltalla. Selvästi on tullut aika jatkaa tätä blogia.

Olen aloittanut uuden kurssin. Sellaisen, jossa opetellaan hyödyntämään henkisyyttä ja henkien apua työssä. Olen mielestäni hyvin realisti tyyppi, mutta uskon myös merkkeihin ja tunteisiin, kysyin korteilta neuvoa tiukan paikan tullen. Ja vaikka kuinka en hyväksynyt näitä outoja "lahjojani" aluksi, ne ovat osa minua ja voimistuvat, halusin tai en. Joten ajattelin ottaa toisenlaisen lähestymistavan. Pelot voi voittaa ainoastaan kohtaamalla ne, joten ei muuta kuin täysillä kohti vain. 

Tämä alkoi oikeastaan sinä päivänä, kun kuuntelin sisäistä ääntäni ja poikkeuksellisesti menin toista reittiä kotiin. Ja kun päätin pysähtyä yhdessä luontaistuotekaupassa, jossa sattumalta oli selvänäkijä käymässä. Skeptinen realisti minussa ei uskonut ennustuksiin. Mutta tunsin liian voimakkaasti jättääkseni tuon mahdollisuuden käyttämättä. Olin aina halunnut "käydä ennustajalla", mutten koskaan uskaltanut. Huomasin, että mitä enemmän kuuntelen sisäistä ääntäni, sitä paremmin minulla menee. Ja mitä enemmän annan näiden hullutuksien tulla elämääni, sitä parempi olo minulla on. Joten ei kai se kovin väärin voi olla. Joka tapauksessa, tuosta kotimatkasta on nyt yli kolme vuotta.

Näiden vuosien aikana olen opiskellut aihetta. En tiedä millä sanalla "aihetta" kuvaisin... Henkisyyttä, maailmankaikkeutta, enkeleitä, unia, meditointia, rakkautta, kaikkea sellaista. Olen kuunnellut äänitteitä ja lukenut kirjoja. Mitä enemmän tietoa saan, sitä enemmän haluan oppia. Olen addiktoitunut. Välillä vain istun ja tuijotan tyhjää, koska tuntuu, ettei aivoni enää pysty käsittelemään sitä kaikkea. Kuinka universumi onkin rajattomia ulottuvuuksia, kuinka aikaa ei olekaan, ja kuinka maailmankaikeus onkin jatkuvaa energiavirtaa, mikään ei koskaan lopu. Kyllä siinä normaalin ihmisen pieni mieli aika nopeasti täyttyy kysymyksistä. 

Tilanne on nyt mitä se on. Minä halusin uuden harrastuksen. Tämä olkoon se. Minä halusin oppia enemmän henkisyyttä. Tämä todellakin on sitä. Halusin ymmärtää enemmän, ja nyt uskon ymmärtäväni. En tietenkään kaikkea, mutta enemmän. Ikävä kyllä olen aika yksin näiden ajatusteni kanssa. Nykyään tuntuu vaikealta puhua ihmisille. Jopa niiden vanhojen rakkaiden ystävien kanssa takeltelen. Kuinka vastata kysymykseen miten menee? Kuinka kertoa oppineensa, ettei kuolemaa olekaan, tai että keskustelen nykyään henkien kanssa, kun toinen haluaa vain tietää olenko käynyt shoppailmassa tai nähnyt mitään hyviä leffoja. On kai sanomattakin selvää, että olen aika paljon omissa oloissani nykyään. Mikä tietysti tarkoittaa, etten ole yksin alkuunkaan, ainoastaan ilman ihmisseuraa.

Ajattelin nyt tulla ulos hurukaapista. Kirjoittaa omaan suoraan tyyliini kaikesta kokemastani, oli se sitten kuinka hullunkuuloista tahansa. Älköön kukaan tästä loukkaantuko. Mutta olen maadoittanut itseäni, opetellut juurtumaan tälle planeetalle ja ymmärtänyt, että minulla on tehtävä. Siksi minä tänne tulin. 

Guru.

Olen viettänyt elämäni hämmentävimmän vuorokauden. Oikeastaan parikin. Matkustin Koh Samuilta Phanganille. Tarkoitus oli katsoa onko enää mitään tehtävissä sen eteen, ettei sillat palaisi aivan kokonaan takana. Ei ollut. Päinvastoin, poltin vain näppini yhä pahemmin. Mutta en kirjoita sen vuoksi.

Kun olin lähdössä pois, jätin tavarani erään ihanan hippipariskunnan luomuravintolaan. Tarkoitus oli kiertää vielä vähän aikaa keskustassa. Liike meni jo kiinni, mutta sovittiin, että voisin hakea tavarani puoli yhdeksältä, he kun asuvat siinä samassa paikassa ja olisivat varmasti vielä hereillä. Olin tästä erittäin kiitollinen, tavaraa oli aika paljon mukana.

Kävelin hetken satamassa. Sitten näin kadulla liikkeen, jossa myytiin erilaisia suuria huiveja ja kankaita. Juuri niitä hippiliinoja, joita minä rakastan. En osannut päättää kumman kankaan ottaisin, joten ilmeisesti intialainen mies kysyi: "Onko sinulla niska kipeä?" Tuota, on. "Niin, siksi et osaa valita. Minä voin auttaa sinua. Minä näen, että sinussa on paljon surua." Olin hämmentynyt, luulin hymyilleeni koko ajan. Mutta oikeassa tuo mies tietenkin oli. Yhtäkkiä istuimme huoneen perällä, hän kysyi syntymäaikaani ja meni kovin mietteliääksi.

Hän tutki koneelta karttaa. Syntymäni hetkellä vaikutti kaksi hyvin voimakasta negatiivista planeettaa. Oli myös positiivisia planeettoja, jotka antoivat minulle paljon hyviä piirteitä, mutta nämä kaksi ovat siitä erityisen huonoja, että ne ovat hyvin ristiriidassa keskenään ja molemmissa on vahva voima. Toinen planeetta tekee minusta äärettömän tunteellisen ja herkän. En voi väittää vastaan. "Koska näytät ulospäin vahvalta, ihmiset usein erehtyvät, he eivät ymmärrä miten herkkä ja hauras sinä olet." Tässä vaiheessa alkoi kyyneleet valua silmistä, aivan kuin todisteeksi miehen sanoille. Juuri näin se on. Ulkoa kova, sisältä pehmis. "Tämä on suurin heikkoutesi. Siksi et voi olla kenen tahansa kanssa, sinä tarvitsen erityisen miehen, joka näkee sisälläsi olevan herkkyyden." Olin sanaton.

Toinen planeetta sitä vastoin tekee minusta tavattoman kärsimättömän, siksi ryntään suhteisiin niin nopeasti. "Tämä on huono yhdistelmä, koska menet kaikkeen mukaan niin tunteella ja satutan itsesi usein." En voinut väittää vastaan tähänkään. Välillä mies rauhoitteli minua, koska kyyneleet vain valuivat ja alkoi vähän pelottaa koko tämä tilanne. Miten tuo mies pystyi tietämään kaiken? "Nämä viimeiset kuukaudet ovat olleet hyvin rankkoja sinulle." Pitää paikkaansa. "Mutta ei niin rankkoja kuin viime vuosi." Juu, totta tuokin. Myöhemmin hän vielä lisäsi: " Viime vuonna ne kolme ensimmäistä kuukautta oli kuitenkin ihan hyviä, eikö niin?" Nimenomaan. Täsmälleen niin.

Tämä mies näki minun henkiset jumini. Ja kohta jo makasin takahuoneessa, kun hän paineli minua puupiikillä. Se oli kivuliasta ja paikka paikoin hyvin kiusallista. En tiedä mitä hän teki, mutta en uskaltanut pyytää lopettamaan. Tuo omituinen hoito vei vain muutamia minuutteja ja kun nousin ylös, päässäni humisi. Ajatukset olivat täysin sekaisin. "Istu alas vähäksi aikaa, älä juo vettä. Kohta olo helpottaa." En vieläkään tiedä mitä tuo mies teki minulle. Mutta kun lähdin kävelemään kohti laukkujani, tunsin oloni täysin vieraaksi. Oli hyvä olo, rauhallinen ja tyyni. Suru oli jäänyt taka-alalle, nyt tuntui pelkästään erikoiselta. Ajatukset olivat vielä enemmän sekavat, mutta ajattelu tuntui selkeältä.

Kun hain laukkuni, kerroin luomupaikan miehelle mitä oli tapahtunut, vaikka en ollut aivan varma siitä itsekään. "Joo, nyt tiedän ketä tarkoitat. Hän on Guru." No, sehän toki selittää monta kokemaani asiaa. Olin saanut ohjeita, kuinka pitää toimia lähipäivinä. Kun pääsen perille määränpäähän, minun täytyy etsiä intialainen ravintola, ostaa tietynlaisia papuja ja punaista kangasta. Sitten tehdä rituaali, jonka hän opetti. Sen avulla suruni katoaa. Aion toteuttaa tuon kaiken, aivan varmasti. Minun ei myöskään ole hyvä käyttää mustaa väriä. Ja jos Guru sanoo niin, on aika pistää vaatekaappi uusiksi. Jostain syystä minusta tuntuu, että nyt koko elämäni menee uusiksi. Enemmän.

Muutos.

Sain jonkinlaisen oivalluksen. Olen pyöritellyt muutamia ajatuksia mielessäni jo useamman päivän ja tänään kookossoppaa odottaessani asiat valkenivat minulle, ihan siellä pimeässä yössä. Yhtäkkiä ymmärsin miksi asiat eivät tunnu oikeilta. Oivallusta ennen huomasin itsestäni pari omituista seikkaa.

1) Minä olen kömpelö. Matkakumppanini on huomauttanut siitä lähiaikoina (tosin ihan positiiviseen sävyyn). Se oli jonkinlainen pelottava ja vähän nolo tosiasia minulle itselleni huomata. Kun koitin selittää hänelle, mitä kömpelö tarkoittaa oikeasti, todistaakseni etten minä ole sellainen, minä en keksinyt mitään. Joka kerta kun aloitin kuvaamaan kömpelöä ihmistä jollain termeillä, lause jäi kesken koska tajusin, että kappas! Sellainen minä olen. Kaiken lisäksi minä olen kirjoittamassa kirjaa, jonka koko ensimmäinen luku kertoo siitä kuinka kömpelö ja arka ja tunaroiva minä olen. Se on koko kirjan lähtökohta - minunlainen toppahousu uskaltaa ottaa ja lähteä maailmalle selviämään omin avuin. Kirja on hauska ja itseironinen ja täysin totta. Kuinka en siis huomannut, että sellainen kömpelys minä ihan oikeasti olen?

2) Menen nykyään häseen paljon useammin kuin ennen. Ja minä säikähtelen paljon helpommin. Sain vähän aikaa sitten elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen, joka ravisti mieltäni todella vahvasti. Se jätti omituisia tunteita, joita en osaa selittää vieläkään. Ja sen, että nyt kun säikähdän, teen sen huomattavasti voimakkaammin ja siitä palautuminen kestää paljon pidempään. Huomaan myös pelkääväni ihan tavallisissa tilanteissa enemmän kuin aikaisemmin. Ja mitä enemmän olen varuillani tuntuu, että sitä enemmän minä kömpelöin.

Jäin miettimään mistä tämä voisi johtua. Miten minä nyt yhtäkkiä olenkin pelkäävämpi, kuin aikaisemmin. (Jolloin en myöskään ole ollut kovin rohkea.) Tajusin, että kaikki tämä alkoi jo vuosi sitten. Minun elämässä alkoi tapahtua hirvittävän voimakkaita muutoksia, kaikki tuttu katosi ympäriltä. Mystinen muutoksen vuosi, joka ravisutti maapalloa ja koko universumia. Kaikki muuttui. Koko planeetan henkisyyden taso alkaa muuttua. (Näin minulle on siis opetettu ja toistaiseksi se on ollut tutuimmanoloinen selitys sille Maya-intiaanien kalenterille. Maailmanloppu, as we know it.)

Eilen tajusin jotain, mikä selittää tämän kaiken. Minun aistini ovat vahvistuneet. Jostain syystä minä tunnen asioita voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin, paljon voimakkaammin. Minä haistan ja maistan enemmän, mutta erityisesti tunnen ja vaistoan. Mietin monta kertaa monessa tilanteessa, että mistä on kyse. Miksi tuntuu näin oudolta ja miksi menen aivan pois tolaltani ihan pienistä muuttujista? Tarvitsen paljon enemmän aikaa käsitellä asioita. En ymmärtänyt mitä nämä uudet oudot tuntemukset olivat. Viimeiset kaksi kuukautta ovat tuntuneet aivan mahdottomilta.

Luulen, että todellisuudessa asiat ovat olleet koko ajan melko tavallisesti, mutta minä olen vain tuntenut sen kaiken nyt niin paljon voimakkaammin, että hämäännyin. Olin helpottunut kun tajusin, että ei minua vaivaakaan mikään. Kaikki on oikein hyvin. Nämä tuntemukset ovat vain muutos parempaan. Tämä kaikki on ihan OK. Uutta, mutta silti ihan OK. Tajusin myös, etten minä ole edes kömpelö, kun osaan ottaa sen hetken keskittymiseen. Kun tiedostin, että asiat ovat muuttuneet ja siksi asiat ovat muuttuneet, asiat alkoivat muuttua.

Uusi alku uudelle vuodelle.

Hei ja erityisen hyvää vuotta 2013!

En ole kirjoittanut tähän blogiin mitään todella pitkään aikaan. Viimeisen puoli vuotta käynnissä ollut muutosmylläkkä elämässäni on ollut niin voimakas, että harhautin itseni ehkä vähän väärillekin urille. Mutta kaikki tapahtunut on vienyt minua vahvasti eteenpäin. Joskus kompuroiden, mutta kuitenkin. Osittain koska olen saanut aikaan oikeita asioita, mutta myös siksi, että olen oppinut paljon mikä ei ole minulle hyväksi. On yhtäläisen tärkeää epäonnistua. Kesti pitkään ymmärtää tuo. Jokainen meistä on kuullut sanonnan "virheistä oppii", mutta se ei kyllä ole koko totuus. Ei virheistä noin vain sattumalta opi. Pitää myös osata oppia, kaivaa se opetus sieltä virheen sisältä, itse. 

Ensin vaihdoin maata ja muutin Irlantiin. Voin sanoa, että nuo neljä kuukautta olivat aikamoista haastetta. Välillä hyvinkin haastavaa. Mutta yleensä sellainen kasvattaa - tai ainakin se voisi kasvattaa. Oppiminen riippuu aina pelkästään itsestä. Tiesin jo hyvin alkuvaiheessa, että Irlanti ei ollut oikea maa minulle. Dublin ei ollut hyvä kaupunki minulle. Joten halusin ja päätin lähteä pois. Se oli oikea valinta. Koko viime vuosi oli muutoksen vuosi minulle. Kaikki elämässäni muuttui. Ja nyt olen Thaimaassa.

Välillä tunnen itseni irtonaiseksi, kodittomaksi ja kuulumattomaksi. Mutta jaksan silti uskoa, että tällä kaikella on joku suurempi tarkoitus. Tämä on vain sellainen vaihe. Suuria energioita on liikkeellä, joten suurien suuntien tekeminen on nyt erityisen tärkeää. Siksi palasin tämän blogin pariin, henkisen kasvun tielle. 

Selvänäkijä.

Selvänäkijä katsoi menneisyyteeni. Se oli pelottava hetki. Nainen vain tuijotti tyhjyyteen ohitseni ja kertoi kuka minä olin entisessä elämässäni. Kummallista, mutta samalla niin tuttua.

Olen asunut Skotlannissa. Olin punatukkainen luonnonlapsi, onnellinen ja rakastava. Osasin parantaa yrteillä ja toimin luonnonmukaisesti. (Tällainen varovainen huomio - minä olen myös tässä elämässä vähän punertavatukkainen pisamainen hippi.) Tämä ehkä selittää miksi olen aina halunnut käydä Skotlannissa, ja miksi se murre on minusta maailman upeinta. Sain myös kuulla olevani kristallilapsi.

Minulla on aina ollut joku ihme angsti kirkkoa kohtaan. Se on ollut täysin selittämätöntä, sillä mitään pahaa ei ole koskaan tapahtunut. Siis tässä elämässä. Edellisessä nuo hiippapäiset kirkon hyypiöt ovat mestanneet minut. Kirkon miehet kieroilivat, kyttäsivät ja tilaisuuden tullen tekivät minusta syntipukin. Luulin, että minut on poltettu roviolla, mutta tämä mestaus kyllä sopii kuvaan paremmin, sillä minun kaulaan ei voi koskea vieläkään. Erikoista.

Selvänäkijä sanoi myös, että tämä sama kaava on toistunut elämässäni, koska näin minulle annetaan tilaisuus katkaista tuo ikävä kierre. Minun pitää nyt puolustautua. Hyökkäyksiä tulee monelta suunnalta ja tuntuu, että Kosmos koettelee nyt toden teolla. Mutta samalla on tosi hyvä ja rauhallinen olo, sillä minä tiedän tämän vievän minua todella ratkaisevasti eteenpäin. Mitä enemmän röpelöä tiessä, sitä enemmän tärisee, ja sitä enemmän tippuu turhaa kyydistä. Olen odottavalla mielellä.